Moikka!
Mun viimesimmät postaukset onkin käsitelleet vaan erilaisia reissuja sun muita mun menemisiä, joten päätin nyt pitkästä aikaa kirjotella tänne vähän enemmän mun kuulumisista ja fiiliksistä. Luvassa on siis todennäköisesti paljon tekstiä ja ajatuksia!
Miten mulla menee? Se on varmaan kysymys mitä monet mun elämää siellä Suomessa seurailevat on mietiskelleet. Lyhyt vastaus siihen olisi että tosi hyvää, mutta koska kyseinen vastaus on aika suurpiirteinen, kerron teille vähän enemmän.
Meksiko todellakin on ihan vähän erilainen paikka elää kuin Suomi ja monet asiat ihmisistä ihan vaan vaikka koulujärjestelmään on täysin erilaisia. Täällä ihmiset on ihanan avoimia, ystävällisiä ja helposti lähestyttäviä, mikä on ollut ihanan piristävää; mä kun en mikään hiljainen hissukka ole ja joskus Suomessa musta tuntuu etten sovi joukkoon ollenkaan, rakkaan äitini sanoin "eläväisen" luonteeni takia. Kuitenkin oon myös oppinut arvostamaan suomalaisten mieletöntä rehellisyyttä; pariin otteeseen on tullut vastaan tilanne täällä, jossa oon huomannut että ollaan me pääosin kyllä rehellinen kansa. Juoruilu on yleistä ihan aikuistenkin parissa puhumattakaan nuorista ja ongelmien kertominen itse kohteelle voi olla joillekin tosi haastava juttu. Pääosin oon kuitenkin onneks tutustunut tosi sympaattisiin ja hyväntahtosiin ihmisiin!
Käyn täällä koulua nimeltä Tec de Monterrey, joka on yksi Meksikon parhaista yksityiskouluista. Se sijaitsee tosi kauniilla paikalla ja muutenkin koko kampusalue on tosi viihtyisä! Suurinosa oppilaista ja opettajista on hyviä tyyppejä ja huippu juttu on se, että siellä on mahdollisuus harrastaa koulun jälkeen maksutta taideaineita laidasta laitaan. Mä olenkin koulun kuorossa (enemmänkin sellanen acapella yhtyeen tyylinen) ja oon myös käynyt tanssitunneilla. Oon niin ilonen että oon päässyt laulamaan ja tanssimaan täällä, ne kun on mulle niin tärkeitä juttuja. Vaihtareita meitä tässä koulussa on ihan mielettömästi, me kaikki 16 Leonin vaihtaria käydään tätä samaa koulua. Oon todennut sen hyväksi ja huonoksi jutuksi. Me ollaan oikeesti kun perhe ja voin suurimman osan kanssa jakaa mun kaikki huolet, ollaan tultu tosi läheisiksi. Huono puoli on se, että oon joutunut tekemään tosi paljon töitä niiden muiden koulukavereiden (meksikolaisten) eteen ja se on oikeesti ollut yllättävän vaikeeta. Helppoa on ollut saada vaikka kuinka paljon sellaisia "moikataan ja jutellaan jonkin aikaa"-kavereita, mutta oon myös huomannut kuinka haastavaa voikaan olla sellaisten "oikeiden" ystävyyssuhteiden luominen. En tietysti olettanutkaan, että sellasia syntyy parissa viikossa, mutta se haastavuus silti yllätti. Kun 16 vaihtarin porukka menee kouluun, jossa joka vuosi on paljon vaihtareita ja suurin osa oppilaista myös menee koulun kautta vaihtoon yhdeksi lukukaudeksi, ei tää porukka ole mikään erityinen tapaus. Ja tällöin pitää itse tehdä se työ ja luoda itsensä kiinnostavaksi tutustua. Nyt oon kuitenkin jo löytänyt sellasia parempia kavereita meksikolaisistakin, mistä oon tosi onnellinen.
Tunteet kyllä täällä vaihtelee ihan laidasta laitaan! Monella varmaan on sellanen kuva mun ajasta täällä, että mullahan on täällä pirun helppoo ja siistiä eikä tarvitse huolehtia yhtään mistään, aurinkokin paistaa ja senkun nautin elämästä. Mulla menee kyllä tosi hyvin ja oon täällä onnellinen, mutta ei se silti tarkota sitä että mulla ei olisi ollut niitä vaikeita hetkiä ja etten olisi tuntenut ikävää. On hassua, kuinka se kun joku tyyppi koulusta ei yhtenä päivänä moikkaakkaan, voi muuttaa koko päivän fiiliksen loistavasta maailman kauheimmaksi. On myös hassua, että kun samainen tyyppi koulusta kutsuu sut kanssaan johonkin vaikka viikonloppuna, koko päivästä tuleekin maailman paras. Pienet jutut vaikuttaa vaihtarin tunteisiin ihan mielettömästi, ainakin tän kyseisen hahah. Välillä tuntuu itsestäkin ihan hölmöltä kuinka mun fiilikseen voi vaikuttaa niin paljon joku pikku juttu, kun Suomessa sama juttu olisi mennyt toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mutta luulen, että vastaus piilee siinä, että loppujen lopuksi oon täällä kuitenkin ihan yksin. Joo, en oo yksin, mulla on täällä ihana perhe ja ihania kavereita. Mutta ensimmäistä kertaa elämässä oon ilman sitä tukijoukkoa mun ympärillä jotka on olleet siinä jo vuosia. Mitä ikinä sattuikaan, pystyin luottamaan että siellä tämä joukko silti kiltisti, hievahtamatta, seisoo (kiitos.). Täällä mulla ei olekaan sitä vuosien takaista tukijoukkoa ympärillä ja mun pitää olla valmis selviytymään tilanteista yksin. Monissa blogeissa oonkin tän ohjeen jo nähnytkin, mutta uskon ettei sitä voi korostaa liikaa; Jos sun koulussa on vaihtari, niin mee kysyyn siltä että hei miten menee, ja pyydä se vaikka joku kerta jos mahdollista niin mukaan johonkin sun kanssa. Vaikka sulle se ei tunnu välttämättä isolta jutulta, niin voin luvata, että vaihtarille se voi olla koko päivän tai jopa viikon kohokohta!
Oon tutustunut täällä ihan mielettömiin tyyppeihin ja sellaisiin joiden tiedän aina tukevan mua ja pysyvän mun rinnalla, oli mulla sitten joku ongelma tai ei. Oon myös jo tän 3 kuukauden (3 kk?!!) aikana oppinut itsestäni ja mun prioriteeteista elämässä enemmän kuin olisin voinut ikinä kuvitella ja oon myös oppinut arvostamaan sitä kaikkea mitä mulla on ihan uudella tavalla. Oon kasvanut ihmisenä. Oon ollut surullinen ja hetken päästä taas mielettömän onnellinen. Mulla on ollut täällä vaikeita hetkiä jolloin olen ikävöinyt Suomea, mutta paljon enemmän niitä huippuhetkiä jolloin oon tuntenut itseni maailman onnellisimmaksi just täällä.
Tuun vaihtamaan mun perhettä reilun kahden viikon päästä ja päällimmäiset fiilikset on: "mutku een haluu". Viihdyn mun perheessä ihan mielettömän hyvin ja näistä ihanista ihmisistä on tulleet mulle kuin toiset vanhemmat. Ja vaikka oonkin suurimman osan ajasta ollut ainut lapsi, ei se ole haitannut yhtään. Kysymys ei onneksi kuitenkaan ole siitä, että mun toisessa perheessä olisi jotain vikaa, ei. Mutta kun on tottunut näihin tapoihin ja elämän rytmiin ja muutenkin kaikki sujuu hyvin, niin sitten se tulee; muutos. Se mua pelottaa, pudotus uudestaan siihen alkuun missä olin ihan pihalla kaikesta. Jokatapauksessa uskon tulevani viihtymään toisessakin perheessä tosi hyvin, joten ei hätää! Kyllä mä näen tämän perheen vaihdon muutenkin enemmän positiivisena kuin negatiivisena juttuna (erilaisiin elämäntapoihin tutustuminen jne.), mutta tässä muutosvaiheessa se vaan vähän pelottaa, minkä tosin luulen olevan ihan normaalia x) Tiedän kuitenkin olevani tervetullut tähän perheeseen aina kun haluan ja tulee tämä olemaan mun koti jatkossakin!
Huhhuh kun tuli varmaan sekavaa ja deeppiä tekstiä, halusin nyt vaan jakaa vähän ajatuksia mun fiiliksistä täällä. Itse tykkään henkilökohtaisesti lukea blogeja jossa kerrotaan muistakin kun niistä ihan pintapuolisista asioista, niin haluun pitää oman samanlaisena! Tosiaan jo 3 kuukautta täynnä täällä, ihan kauheeta kuinka nopeasti aika vaan kuluu... Nyt vaan pyrin nauttimaan jokaisesta päivästä mun ihanassa Meksikossa<3 Palailen piakkoin varmaan parin menneen reissun kuvien ja kuulumisten kera!
Adios amigos
<3Moona
